No grades - arvosanaton yliopisto?

 

Teksti on julkaistu alunperin Keskisuomalaisen Osakunnan lehdessä Ksoitimessa 4/2018.

Juuso Henrik Nieminen

Kuvittele itsesi yliopisto-opiskelijana luentosaliin. Sinut on kutsuttu ylimääräiseen infotilaisuuteen. Oppiaineesi vastaavat esittelevät uuden pedagogisen innovaation, jolla oppiaineen profiilia halutaan nostaa. Kaikki arvosanat poistetaan! Jokainen kurssi arvioidaan tästä lähtien vain asteikolla hyväksytty – hylätty. Eikä tässä vielä kaikki! Opiskelijat saavat itse valita, koska heidän kurssisuorituksensa lasketaan hyväksytyksi. Jokaiselle kurssille laaditaan kriteerit läpäisemiselle, mutta saat aivan itse päättää, koska olet saavuttanut nämä tavoitteet. Kaikki kokeiden ja esseiden arvostelemiseen käytetyt resurssit ohjataan jatkossa palautteen antamiseen, joten aina halutessasi saat laadukasta palautetta omaan suoritukseesi liittyen. Tämä on kuitenkin täysin vapaaehtoista. Hetkinen, tuumaat. Saan siis itse päättää, koska kaikki kurssini ovat suoritettu? Mikä porsaanreikien porsaanreikä! Kuinka luulet tämän täysin uuden arviointikulttuurin vaikuttavan oppimiseesi ja opiskeluusi?

 
 
auditorium-benches-board-207691.jpg

Tammikuussa 2014 Ottawan yliopisto käsitteli merkillistä tapausta. Fysiikan professori Denis Rancourt oli päättänyt, että hän haluaa opiskelijoidensa keskittyvän fysiikan oppimiseen. Pitkällä urallaan hän oli huomannut, että hänen opiskelijansa keskittyivät fysikaalisten käsitteiden ymmärtämisen sijaan pänttäämään tentteihin ja turvautumaan hyvin pinnallisiin opiskelukeinoihin. Tästä Rancourt oli ihmeissään. Eivätkö nämä opiskelijat olleet hakeutuneet yliopistoon juuri oppiakseen fysiikkaa! Miksi oppiminen ei yhtäkkiä kiinnostanutkaan – ainoastaan arvosanojen havittelu? Erityisesti Rancourt uskoi yliopistonsa vaatiman perinteisen koepohjaisen arvioinnin vaikuttavan opiskelijoidensa oppimiseen. Niinpä hän päätti antaa piutpaut yliopiston säädöksille, ja muutti yhden kurssinsa arvostelun asteikolle hyväksyttyhylätty. Ei kenties suomalaisen lukijan silmiin kovin radikaalia? Yliopisto antoi tapauksen johdosta varoituksen, nopeastikin. Rancourt päätti kuitenkin mennä askeleen pidemmälle. Niinpä eräällä neljännen vuoden fysiikan kurssilla ilmoitettiin, että kaikki saisivat automaattisesti parhaan arvosanan, A+, ja kaikki arviointiin käytettävät resurssit ohjattaisiin opetuksen kehittämiseen. Lopputulos on surullisenkuuluisa: Professori Rancourt sai porttikiellon yliopistoon, ja lopulta poliisi talutti hänet käsiraudoissa ulos kampukselta kesken tämän työpäivän.

Assessment matters. Denis Rancourtin tarina on mitä konkreettisin esimerkki tästä. Tiedämme myös arvioinnin valtavan vaikutuksen oppimiseen. Voisin tiivistää tähän tuloksia lukuisista erilaisista tutkimuksista, jotka toistavat samaa mantraa: muuta arviointimuotoa, muuta opiskelijoiden oppimista ja opiskelua. Omassa väitöstutkimuksessani paneudun arvioinnin valta-asetelmien tarkasteluun. Kokeellisessa tutkimuksessamme Helsingissä muutimme tismalleen saman kurssin lopullista arviointimuotoa – ja saimme mitattua eroja ei vain opiskelutavoissa vaan myös psykologissa muuttujissa kuten motivaatiossa ja minäpystyvyydessä. Jokainen tietää, miltä tuntuu päntätä kurssikirjoja tenttiä edeltävänä iltana. Opiskelisitko samanlaisella vimmalla, jos tenttiä ei olisikaan? Se, miten päätämme arvioida oppimista, on siis koko oppimisprosessin keskeisimpiä tekijöitä.

Arvioinnilla on lukuisia funktioita, tarkoituksia, eikä sen ole aina tarkoituskaan tukea oppimista. Oikeustieteellisen pääsykokeen ei ole tarkoituskaan olla pedagogisesti perusteltu oppimistilanne. Toisaalta esimerkiksi kouluissa haluamme yleensä auttaa oppilaita oppimaan pedagogisesti mielekkäillä opetusmuodoilla, ja arviointi näyttäytyykin tällöin tuen välineenä. Jos opetuksen tarkoituksena on tukea oppimista, niin arvioinnin tulisi olla tämän tavoitteen kanssa linjassa – tällöin puhutaankin arvioinnin ja opetuksen linjakkuudesta. Kärjistäen: Jos tarkoitukseni on saada oppilaat pänttäämään tietoa ulkoa, voin käyttää vaikkapa ajastettua koetilannetta (muistatteko lapsuuden kertotaulukokeet!). Jos taas haluan oppilaideni oppivan vaikkapa syviä käsitteellisiä yhteyksiä tai opiskelutaitoja, on arviointimuotojen oltava näitä tavoitteita tukevia.

Jos haluamme tarkastella arviointia korkeakoulukontekstissa, on meidän ensin määriteltävä korkeakoulutuksen tarkoitus. Ei mikään helppo homma! Yliopistolaki kertoo suomalaisen yliopistokoulutuksen tarkoitukseksi elinikäisen oppimisen edistämisen (ja siinä sivussa isänmaan ja ihmiskunnan palvelemisen). Kurkistetaanpa Helsingin yliopiston strategiaan 2017-2020: ”Yliopistojen pitää pystyä kehittämään koulutusta tulevaisuuden osaamis- ja työelämätarpeiden mukaan.” Lienee luonnollista olettaa, että nämä tavoitteet siirtyisivät myös käytännön opetukseen, eivätkä jäisi vain korulauseiksi. Millaisen arviointimuodot edistäisivät tällaisten tavoitteiden toteutumista linjakkaasti? Varovaisesti voisi esimerkiksi väittää, että faktojen ulkoa opettelu tenttiä varten ei tue tulevaisuustaitojen kehittymisen tavoitetta.

Täysin erilaiseen korkeakoulutuksen tarkoitukseen törmäsin vaihto-oppilasjaksollani Soulissa, Korea Universityssa. Kurssiarvioinnit perustuivat Gaussin kellokäyrään eli normaalijakaumaan – siis siihen samaan, jolla ylioppilaskirjoitusten arvosanat määräytyvät. Vain pieni osa opiskelijoista pystyi saamaan samalta kurssilta parhaan arvosanan, minkä seuraukset näkyivät laajasti. Ensinnäkin, arviointi perustui laajasti tentteihin, usein vieläpä monivalintakokeisiin. Onhan vaikkapa esseitä huomattavan paljon vaikeampi ja hitaampi arvioida objektiivisesti! Gaussauksen seurauksena yliopisto oli joutunut kieltämään opettajien lahjomisen, kun tämä oli noussut suureksi ongelmaksi. Tällaisen arviointikulttuurin tarkoituksena on laittaa opiskelijat järjestykseen, eli kontrolloida. Toki arvosanoilla oli verrattain suurempi vaikutus kuin Suomen vastaavilla, ja heikko keskiarvo indikoi heikkoa tulevaisuutta työelämässä. Arviointimuotojen ei tässä arviointikulttuurissa edes teeskennelty pyrkivän syvään, käsitteelliseen ymmärtämiseen saati opiskelijoiden oppimisen tukemiseen. Vaikutus näkyi Anam-dongin kahviloissa käsin kosketeltavasti: Tenttiviikolla opiskelijat täyttivät alueen 24/7-kahvilat jokaisena vuorokauden aikana opetellessaan kurssikirjapinojen sisältöjä ulkoa.

Ymmärtääksemme Korea Universityn arviointikulttuuria, joudumme matkaamaan Brasiliaan. Brasilialainen kasvatusfilosofi Paulo Freire kirjoitti jo vuonna 1970 tallettavasta kasvatuksesta, jonka tarkoituksena on nähdä oppijat säiliöinä, jotka tallentavat sisäänsä opettajan luennoimia tiedonmurusia. Freire näki tällaisen toiminnan passivoivana – tallentavan kasvatuksen pääasiallisena tarkoituksena oli luoda jähmettynyttä maailmankuvaa ja erityisesti esittää se juuri sellaisena kuin valtaa pitävät halusivat. Toki Freiren tekstejä on luettava osana kontekstiaan, mutta väitän, että hänen tuolloin niin radikaalit tekstinsä istuvat jokseenkin mukavasti myös nykyajan Suomeen. Tallettavan kasvatuksen vastakohdaksi Freire nimittäin nimeää problematisoivan kasvatuksen, jonka tarkoituksena on ylläpitää jatkuvaa itsereflektiota ja –kriittisyyttä, maailman asettamista ongelmiksi ja kysymyksiksi. Kun ajatuksia peilaa Helsingin yliopiston strategiaan, tai vaikkapa perusopetuksen opetussuunnitelmaan, on selvää, että Suomessa haluamme pyrkiä kohti problematisoivaa kasvatusta. Puheet tulevaisuuden osaamistarpeista ja ”21st century skillseista” ilmentävät juuri halua kasvattaa kansalaisia, jotka kykenevät ulkoa opettelun lisäksi myös itsenäiseen ajatteluun.

chairs-classroom-college-289740.jpg

Itse näen, että arviointi voisi olla suomalaisella yliopistolaitokselle tapa erottautua kansainvälisesti. Suomalainen koulutuskenttähän tunnetaan niin tasa-arvioisuudestaan kuin oppimistuloksistaankin. Sillä on siis kansallisesti tunnettu identiteetti! Miksi emme haluaisi samaa myös korkeakoulutuksen suhteen? Käytämme tällä hetkellä varsin suuren määrän resursseja arviointiin – tenttisalien vuokrat ovat korkeita, eivätkä tentit myöskään korjaa itseään. Tiedämme niin suomalaisen kuin kansainvälisenkin tutkimuksen pohjalta, että tentit ja arvosanojen tavoittelu johtavat pintasuuntautuneeseen opiskeluun, joka ilmentää juurikin Freiren ajatusta tallettavasta kasvatuksesta. Entä jos kaikki resurssit ohjattaisiinkin arvosanojen määrittämisen sijaan palautteen antamiseen ja laadukkaaseen opetukseen?

Kuulostaa idealistiselta, ja sitä se taatusti onkin. Toimisiko arvosanoihin perustuvan arvioinnin poistaminen yliopistokontekstissa? Minä ja tutkimusryhmäni olemme paneutuneet tähän kysymykseen tutkimalla kurssimallia, jossa opiskelija saa itse päättää oman arvosanansa. Arvosana on yliopiston säädösten mukaan pakko antaa, mutta tällä tavalla sen merkitys saadaan minimoitua. Tällöin opiskelija joutuu opiskelemaan itseään, ei tenttiä varten. Entä jos opiskelija haluaa antaa itselleen parhaan arvosanan ja olla oppimatta mitään? Fine, mutta mikäli häntä aidosti kiinnostaa oppia, niin tarjolla on yhdessä opiskelijoiden kehitetty ja pedagogisesti erittäin laadukas kurssi, jonka aikana oppimisesta annetaan rutkasti palautetta. Voisi hieman provosoiden väittää, että tulevaisuuden työnantajat haluavat palkata juuri niitä opiskelijoita, jotka eivät vain antaisi itselleen parasta arvosanaa ja jättäisi asioita oppimatta, vaan jotka osaavat tulevaisuuden taitoja ja pystyisivät reflektoimaan osaamistaan. Vähintäänkin työnantaja varmasti haluaisi työntekijänsä osaavan ne sisällöt, joita tällä perusopintokurssilla käsiteltiin.

Tutkimusryhmämme tarkoitus ei ole niinkään mullistaa arviointia, vaan antaa opiskelijoille yksi erilainen kokemus opiskelusta. Usein itseään varten opiskellaan vaikkapa ukulelen soittoa, vauvan hoitamisen perusteita tai veroilmoituksen laatimista. Oppisimmeko näitä taitoja eri tavalla, mikäli laatisimme niitä varten numeerisen arviointiasteikon? Kuinka paljon oppiminen lopulta vaati ulkoisia motivaatiotekijöitä? Projektimme yksi päätuloksista on selvä: Yliopisto-opiskelu ilman ulkoisen arvioinnin tuomaa painetta on outoa ja uutta. Kaiken taustalla on koulumaailman arviointikulttuuri, jota ei muuteta hetkessä. Ovathan yliopistokoulutuksessa käytetyt arvioinnin muodot pysyneet pohjimmiltaan samana jo satojen vuosien ajan.

Palataan vielä lopuksi Kanadaan. Eräässä haastattelussa hämmentynyt toimittaja kysyi professori Denis Rancourtilta mieltään painaneen kysymyksen: ”kuinka on mahdollista antaa jokaiselle opiskelijalle arvosanaksi A+?” Rancourtin vastaus jäi aikoinaan mieleeni ja on ohjannut omaa opetustani siitä lähtien. Tosiaan, kuinka ylläpitää kulttuuria, jossa arviointi ei ohjaisi oppimista vaan jättäisi opiskelijalle vastuuta omasta työskentelystään? Kuinka toteuttaa linjakasta arviointia elinikäisen oppimisen näkökulmasta? Kuinka pyrkiä pois tallettavan kasvatuksen kulttuurista?

You put ‘A+’ in the box where it says “student grade.” It’s quite easy.”

 
Laura TuohilampiComment